Muuttokriisiä

Vaikka kärsivällisyyskapasiteettini ei ole edes määrättyyn ikään mennessä osoittanut eheytymisen merkkejä, uskon vakaasti, ettei tällaista raivokarnevaalia kestäisi edes Hong Kongin meditaatiota harjoittavat gurut. Prosessin aikana en ole kainostellut yhtään kirosanojen lausumista, joten suuni on kipeänä paskanmarjoista, hitoista ja saamareista.

Verbaaliset avuni eivät ole ainoat, jotka ovat vaurioituneet tämän stressin ja raivon keskellä -  tuntuu kuin tällä akalla olisi mennyt jako pään sisällä niin sekaisin kuin suinkaan mahdollista. No mikäs tässä väistellessä hyllyiltä putoilevia pahvilootia, edistää reuman huoltamaa Quasimodo-kyttyräselkää kyyristellessä ja kumarrellessa lattianrajassa kuin heimoriittiä suorittaen sekä taistellessa solmuun menneiden sähköjohtojen kanssa, joilla taitaa sokkeloisuudesta päätellen olla justiinsa sopivasti meneillään käärmeiden kuherruskuukausi.

Sellaista se muuttaminen on.

Kolikolla on onneksi aina kääntöpuolensa - mikäs olisikaan sen parempi keino tällaiselle kömpelölle loppakouralle kehittää koordinaatiokykyään kuin heittäytyä nurkkaan suojaan vyöryvien paffilaatikoiden tieltä. Sähköjohtojen ja erilaisten piuhojenkin setviminen menee kuin sudokuhelvetistä, aivan loistavaa aivojumppaa idiooteille siis! Eniten minulle tuottaa iloa kuitenkin tieto siitä, että olen viimein jättämässä tämän kupan kukistaman kyläpahasen taakseni.

Sen lisäksi olen myös henkisesti tsempannut itseäni jättämään jääkaapin tuhdit antimet entiseen elämään. Mutta ei hätää - fiksuna jätkänä olen varautunut kulinaristisiin nautintoihin hemmottelemalla elintasomahaani kotoa hamstratuilla kengänpohjilla, joita mutustaa nälän yllättäessä. Jos oikein hurjalle mielelle satun, voin leipoa hikisistä pohjuksista kiitospäivän piiraan.

Taloudellisesti epävakain terveisin toivottaa tomppeli, joka muuttaa Helsinkiin!

Pissis-parodiaa

Meikäläinen se vaan jaksaa kritisoida Neiked Truuthia: tällä kertaa Pissis... Pirkon muodossa. Mielestäni elämä tulisi ottaa paljon vakavemmin - onhan se nyt tottavie mukavempaa sitten seuraavan milleniumin aikaan chillata  pahasti senilöityneenä pitkittyneessä vaaka-asennossa sairaalavuoteella ja surkutella elämän lyhyyttä. Unelmani olisi viettää elämä nillittämällä naamari nurinperin ja havahtua siihen, että tässähän sitä jo kituutellaan eläkeläissäästöillä ja hamstrataan Valintatalosta Tena Leidejä.  Eikö teistäkin tällainen tosikkolaiffi olisi metkaa?

Sävyero Pirkolla on ainakin kohdillaan
Jos joku kaipaa haastetta, kokeilkaapa meikata ilman kunnon peiliä.

Menestysurani lukiossa

Nyt käsi ylös ne tyypit, jotka uskovat minun erittäneen reilun kolmen vuoden aikana niin paljon tuskanhikeä, että pisaroista voisi muodostua kokonainen puro. Ja tämä puro on muutes mitaltaan vähän useamman kilometrin, sillä se ulottuu takuulla ainakin Karjalaan asti - ja vielä heittämällä takaisin. Toisaalta, mitä sitä suotta nussimaan itseä ja teitä silmään, se tuskan suolaama puro lienee vähintäänkin yhtä megaisa kuin Vienanmeri.

Puhun nyt koettelemuksesta nimeltä lukio. Tuossa opinahjossa koulutetaan "peruskätevistä" kisälleistä Sigmund Freudin kaltaisia suurherroja. Vaikka itsekin olen ihan kehityskelpoinen yksilö, välillä tuntui kuin olisin tuon tuosta kavunnut perse edellä puuhun - niin mönkään asiat tuppasivat menemään. Kyllä meikäläiseltä päätä löytyy, kunnianhimoakin, mutta kärsin kroonisesta "viimetippa"-syndroomasta. Esseet kirjoitettiin viimetingassa ja sitä rataa... Ja onhan se nyt X viiskytkuusmiljoonaa himottavampaa häröillä ystävien kanssa, toisinaan turhan kovaäänisestikin, kuin juosta peräsuoli puoliksi ulkona tunnilta toiselle. Aktiivisuuteni oli huomioitu myös toisaalla, sillä jostakin syystä lunastin oppilaskunnan myöntämät diplomit luokkaa vuoden älämölöt ja vuoden hahahahahahahahah. (?)

Suurinta päänvaivaa minulle tuotti matematiikka. Vaikka kuinka aivorunkkasin ja skarppasin itseäni kyseisen aineen kanssa, niin ei. Jokainen läpäisty koe tuntui yhtä hyvältä kuin eineskylläinen krapulasafka, joten tapahtumaa oli syytä kekkeröidä kuninkaallisin menetelmin. Vielä majesteettisemmalta tuntui, kun kirjoitukset sujuivat omalla mittapuullani oikein mallikkaasti siihen nähden, etten vuosisadan vätyksenä lukenut edes niihin sanaakaan. Olen vähän sellainen sattumansankari, heh.

Enivei, tässä pari viikkoa sitten saattoi sorvin äärellä olla eräs henkilö naama onnesta mutkemmalla kuin Tähkän Laurilla. Olen tuore ylioppilas! Tänään kävin ostamassa yo-lakin, eli lätsän, jota todennäköisesti tulen käyttämään oksennuspottana tulevina vappuina.

Ylioppiluuden ohella minulla puhaltaa muutenkin uudet tuulet. Ensiviikonloppuna elämässäni tapahtuu eräs mieluisa pikkumuutos: osaako kukaan arvata mikä? Vihje: sijaintini tulee olemaan vähemmän parkkamäntyjen ympäröimänä...

Naked Truth vaiko sittenkin Faked Truth

Kukaan, joka yhtään blogimaailmaa seurailee, ei ole voinut välttyä Miss Naturelli-skabalta nimeltä "Naked Truth." Teille joille ajan hermolla pysyminen on yhtä heikkoa kuin maitopurkille, jonka parasta ennen-päiväys on mennyt ohitse jo vuonna viiskytkuus, kyseessä on siis eräänlainen haaste. Haasteen ideana on muistuttaa, että kukin meistä on todella viehkeä ja upea ihan omissa nahoissaan, jotka Jumala on meille armossaan lahjoittanut. Siksi olette saattaneet törmätä blogeissa eräiden kapinallismielisten bloggaajien traumatisoiviin naamakuviin, jossa sama tuttu bloggari on muuttunut huudien kauneimmasta Walking Dead-sarjan haudastanousseeksi zombieksi sitten viimepostauksen! Liekö he ovat saaneet maistaa kuulaa vanhan kunnon parapellumiaseesta, vai mistä tuo kalmankalpea rähjäisyys? Ei, he esiintyvät fotoissa siis meikittä ja täysin luonnollisina. Teille vanhentuneille piimäpurkeille sitten tiedoksi, että edellinen zombievertaukseni oli silkkaa läppää, sillä nuo haasteen oikeaoppisesti tehneet bloggarit jos jotkut ansaitsevat minun rispektini! Mainiota nähdä, kuinka kauniita leidejä niiden kuonakerrosten alta paljastuukaan.

Sitten päästäänkin näihin todellisiin luonnollisuussankareihin, joilla samovaari taitaa keittää vähän muutakin kuin teetä, kun ovat käsittäneet haasteen idean niin paljon päin sitä kuuluisaa.

Kerrataan vielä: ideana on pistää naamastaan (no miksei vaikka alastomasta ruhostaan jos niin mielii) kuva, jossa esiintyy ilman kuvanmuokkausta, meikkiä, clipsuhiustenpidennyksiä jne. Niin se luonto on vaan ihmeellinen, kun kaikesta huolimatta blogeissa törmää näihin apinoihin, jotka uhmaavat luonnonkauneutta pistämällä tiskiin kuvia, jossa heillä on selkeästi päänahkaan nidotut clip on-pidennykset, kun niitä ei kerta irti saa ja naama kuorrutettu itseruskettavalla - koska sitähän ei lasketa meikiksi. Tukka on tupeerattu sexysti pystyyn, ja valaistusta sekä kontrasteja ollaan muutettu niin, että kasvonpiirteet parhaiten tulisivat oikeuksiinsa. Turpa on jynssätty täysin puhtaaksi tärpätillä, mutta siitä huolimatta silmissä kuultavat utuiset ja levinneet ripsivärit rajauksineen kuin pommin jäljiltä - liekö se aiemmin mainittu parapellumi osoittanut lojaaliuttaan heille?

Itse en todellakaan ole yksi heistä, jotka menevät huutelemaan näille hairahtaneille lampaille settiä tyyliin "Ähähähä busteeeeeed, teikäläisellä on valokynää ja ripsväriä!", sillä osaan katsoa asiaa myös siitä perspektiivistä, että ehkä heille äärimmäinen luonnollisuus sallii pienet vilpit, kuten peitevoiteet, itseruskettavat, huulikiillot ja muut "huomaamattomat" meikit.

Vaikka mielestäni koko haaste on kiva muistutus siitä tsemppipaskasta, kuinka kaikki ovat kauniita ja ihania sellaisinaan, ihmettelen suuresti miksi meikittömyydestä tehdään niin yletön haloo. Sehän on yhtä tavallinen asia, kuin aina keskiviikkoisin postiluukusta putkahtava Aku Ankka. Minä kutsun tätä ilmiötä Faked Truthiksi.

Kuvassa J. Tukiainen meikittä

Paardit ovat parhaat

Tjaha jahanss, näyttääpi siltä että plikalla on mielessä jotakin Tapsan Tahteja kiihottavampaa. Paikalliseen junttibaariinhan sitä on mentävä - ja muutens pitkästä aikaa...

Liekö hymy mairealla mutkalla lauantain takia, vaiko jostakin muusta syystä...

Se on kietoutunut ilmeisesti korkeavyötäröiseen mustaan nahkaan ja harsomaiseen paituliin! Ihmehifistelyä laittaa täysin tyylittömään ja mauttomaan blogiin asukuvia, huoh!

Kuumottava etunoja. Ei mitään lisättävää.

Hauskaa lavvantaita <3 Minä meen nyt, son moroooo.

Dokumentti aamujumittajasta

Oon himskatin ylpee itsestäni, kun tulin kerrankin toimeen arkkiviholliseni, eli elektroniikan kanssa. Ohessa aamuista, ja varsin vaikean näköistä apinasluibailua! (ps. hiukseni ovat märät, eivät talin ja rasvan kuonaamat.)




Oho, ei se mennytkään ihan niin nappiin!! No, ensikerralla parempi onni neuvottomalla.

Laulu; Skid Row - Monkey business

Ja tarinointi jatkuu!

Rankan työpäivän jälkeen menin vallan kanttuveinä vähän shoppailemaan Gina Tricottiin. Ja myönnettäkööt teillekin, oli ihan perkeleen kuppanen ja hermojaraastava päivä.

Koska ketutti vietävästi ja paikkojani olisi voinut verrata kosteustasapainoltaan (vanhanaikaista saharaa tietysti kunnioittaen) kuivausrumpuun, päätin helpottaa jortikkaa otsastani kiikuttamalla alelaarista löytyneen hamosen ripitettäväksi. Sovituskopissa sitten ahtasin atleettiset kurvini siihen ihan söpöseen kretonkiin sellaisella raivolla, että jouduin uhmaamaan jo huolestuttavasti natisevia saumoja - vetoketjusta puhumattakaan - saadakseni lihani mahtumaan asuun edes jokseenkin siveästi ja neitseellisesti.

Ponnistellessa laardikroppaani ahdingoissa, tartuin ajattelematta verhosta saadakseni lisää tykkiä ja jytinää. Ja tietysti sillä saatanan sekunnilla tunsin sellaisen viillon munissa, että kohta kävisi meikämannelle kylmät. Ennen kuin ehdin spottaamaan ne lukuisat asiakkaiden naamat joista huokui se, että sivut taisivat olla hellinä kiivistä ja luumuista, tajusin roikkuvani Gina Tricotin pukukoppiverhossa kuin liaaneissa ikään. Ulkopuolella. Joku roti minullakin sentään oli, piilotin juhlakansalta korkeuksiin pyllistävän ja mehukkaasti hyllyvän takamukseni verhoon ja päästin teeman mukaisen Tarzan-huudon "ZULIZULIZULIZULI UGH", ennen kuin katosin takaisin kopin pimeyksiin. Siunailin itku silmässä, ettei kukaan nähnyt aprikoosinsävyisiä vaarikalsareitani...

Teki mieli vetää vitoset.
-------------------------------------

Eilisen ohjelmaan kuuluikin sitten;

Omenavarkauksia;) Mitenni nilkkiä?! Pitäähän minunkin huolehtia suhteestani Euroopan suurimpaan rikollisjärjestöön!

Tukan blondaamista kotikonstein muunmuassa sitruunalla ja hunajalla! Itsehän suhtauduin aluksi pirun kyynisesti koko vaalennustouhuun, mutta turha motkottaa jos ei edes kokeile. Ja kyllähän sitä tulosta syntyikin! Ajattelin aluksi laittaa kuvia koko vaalennusöpereissönistä, eli jos kiinnostusta löytyy, voin tehdä kutrieni raiskaamisesta ihan oman postauksen vaihe vaiheelta!

Jotta varmasti välittäisin teeskentelisin lukijoilleni itsestäni aktiivisen nuoren naisen-ihannekuvaa, mainittakoot, että eilen myös urheilin vimmatusti.

Kirjoittaminen kolottaa nyt aivan överipaljon, joten lopetettakoot tähän. Saattanee johtua eilisistä hipoista, joissa kestittiin ystäväni  synttäreitä. Kivaa oli! Nyt hoitelen daagenefteriäni oikeilla terveysruoilla.

Tunarin tarinat osa 173940382 - MAHALIITO

Yleisön painostuksesta jaan tarinan myös blogin puolella.

Aamulla laskeutuessani paikallisen S-marketin ulkorappusia todella unenpöpperöisenä, alkoivat kömpelöt - mutta ennen kaikkea atleettiset - itse Goljatin siunaamat klappijalkani sinkoilemaan kiusallisesti siksakkia kuin kansantanhuajilla ikään.

Ennen kuin ehdin edes viimeisen rukouksen lausua, olin jo lyhistynyt portahille sellaiseen polviasentoon, jota dominikaanimunkitkin alttareillaan vaalivat. Jotta en vahingossakaan olisi ollut turhan mainstreameri, valuin jo tuossa tuoksinnassa korkealaatuista ravintoa nauttineella elintasomahallani alas, samalla vastaehostetun lättyni tehdessä parempaa tuttavuutta paskasien rappujen kanssa. 

Kun vatsani oli lopulta saavuttanut röyhkeät kaulasta nivusiin ulottuvat jarrutusraidat, ja naamani oli saanut tarpeeksi tylyn kohtelun tappajatrapareilta, sukelsin suoraan fillariaan huoltaneen Pyörä-Pietarin jalkoihin. Hämmentyneen sedän oli selkeästi tuskaisaa päättää oliko yllätys hänen kinttujensa juurella selkeä merkki Taivaan Isältä, vaiko tuon hävyttömän nilkin yritys anastaa tämän vastakiillotetut sandaalit. En jäänyt suinkaan odottelemaan vastausta, vaan kasasin telotun eloni dramaattista pakomatkaa varten. 

Loppumatka sujuikin sitten yhtä rattoisasti kuin kammesta veivattavalla rullatuolimobiililla - joutuisasti ja erittäin kivuliaasti.

Ja nyt kuulolla kaikki, jotka ovat kiinnostuineita tästä jalosta urheiluaktiviteetista; Mahaliito onnistuu parhaiten perinteisellä tuhdimmanpuoleisella mäkkipäkillä, joten nyt on viimeistään aika vetää sitä kiisseliä ja pullaa naamaan! Pyykkilautavatsaisille; mikäli olette yhtä riskialttiita tunareita kuin minä, hankkikaa nuttunne alle luotiliivi mahdollisen kaatumisen jälkimainingeissa esiintyvän kipukynnyksen minimoimiseksi.

TUSKA KAKSTUHATTAKAKSTOISTA

Voi vittujen kevät. Sitä ollaan kuluneen viikonlopun aikana kerrytetty taas muutama kolossaalinen vuosirengas vyötärön seudulle ja hankittu ikuisuuskankkunen väsymyksen ja päänsäryn nimissä - kiitos kaljan aiheuttaman vittujen keväiden vastaiskulle. Täytyy myöntää etten normaaleissa olotiloissa lapioi noin suuria rahoja edellämainittuun nautintoaineeseen, mutta eihän sitä muuten olisi jaksanut kestitä vuoden suurimpia kekkereitä, eihän? Yritän varmasti turhaan esittää mysteeristä, sillä todennäköisesti ketään otsikkoa bongannutta (metallimusiikillisen) alan miestä tai naista ei yllättänyt tieto missä sitä ollaan väijytty...

TUSKA OPEN AIR METAL FESTIVAL '12.

Sisältäin telttailua, mahtavia bändejä, huutonaurua, pittaamista ruho snadisti ketoosissa, satunnaisketutusta, virsilaulantaa, hilpeyttä, uusia tuttavuuksia, kakstuhatta hyttysenpuremaa, liian paskaa läppää, ystäviä, vallan lähtenyttä ääntä ja megadethia eturivistä. Siinäpä se, ja tässä vähän fotoja;

Rastilan asiallisin invateltta

Sonja oli kerran elämässään hiljaa

Kertailua kuulumisista

Viimeaikojen kuulumiset, jotta itsekin pysyn menoissani kiinni:

Olin Tampereella näkemässä Sonjaa, Matsoa ja Saanaa. Jennykin piipahti varsin noileasti! Terassikausi avattiin.

Näin myös muita kavereita täällä ihan omilla huudeilla pelailutuokioiden merkeissä. Olen voittamaton, paras, lyömätön.

Menin Sebastianin kanssa Provinssiin telttailemaan. Monen sattuman kautta pääsin katsomaan Slayeria - oli p i r u n kova! Tosi kiva visiitti ja mukaan tarttui vieläpä mukavia uusia tuttavuuksia. Olimme reissussa pe-ti.

Sepe tuli kotikaupunkiini (lue: perähikiään) landeilemaan. Lagailua ja huvittelua.

Jussin vietin ystäväni illanistujaisissa grillailun ja muun mukavan oheistoiminnan merkeissä.

Lauantaina istuimme iltaa toisen kaverin tykönä ja päädyimme Stadin tollon kanssa metsään piehtaroimaan, upposimmepa myös suohon. Eksyimme vähän, mutta kyllä routa porsaat kotiin ajoi.

Maanantaina Helsingin vieraileva tähti häipyi mummolaansa ja minä havahduin, että tänätorstaina taas vuoden odotetuin riemujuhla, eli TUSKA-FESTARIT, TELTTAILU, PÄIHTYMINEN, odottaa!

Ja kuulumiseni ihan reaaliajassa ATM (fb-tilapäivityksestäni poimittua...) Vaikka kuinka rakastankaan Suomen suvea niin voi saamari... Meikäläisen ketarat ovat kuin spitaalisen ryhähärän omat! Tokko edes tapaninpäivään mennessä kehtaan vilautella näitä sääriä - joiden lihat itikat & hyttyset ovat siis kiskoneet hattuunsa - sillä pistokset ovat äityneet niin sairaan näkösiksi että luulis skrodeimmankin gangstan kaikkoavan kun meikä-seebu esittelee arpikinttujaan helmain alta. 

Olisi ollut taas pirusti postausmateriaalia, mutta kamera huhuuuu missä lienet... Sorry!

Syystä X kadonnut 02 02 02-haaste

Jotkut päästään nerot, neropatit, patista nerot huomasivat 02 02 02-haasteen kadonneen lailla Osaman. Hätä ei ole sen suurempi, tallella on! Liitänpä tuon mokoman tekstin alapuolelle. Juurikin tämän tekstin. Kertaus on opintojen äiti, eli haasteena oli pokata 02-matami ja kysyä Paavin paskan väriä.

                                      Videota klikkaamalla isommaksi mikäli turpani miellyttää.

Päivä 6 – Minun päiväni

Päivä 3 – Minun vanhempani -ketä kiinnostaa?
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään - ketä kiinnostaa?
Päivä 5 – Mitä on rakkaus? - ei kiinnosta. Kerron joskus.

Päivä 6 – Minun päiväni - NO NYT LÖYTYI MIELUISA AIHE! Minun peruspäivä;

Olin jo unohtanut viikkojen lahnaamiseni jälkeen kuinka arsesta on heräillä aniaikaisin ja järjestellä jäsenensä perusteelliseen heräämisprosessiin. Olin kuitenkin perin reipas ja siirryin siltä seisomalta spottaamaan vessan peilistä aamukuolasta kuultunutta kyynaamaani. Silmäpussit olivat kohonneet just eikä melkein täyteläisiksi kuin Pamelan povi, joten en voinut muuta kuin olla ylpeä itsestäni.

Olin myös kovin polleana siitä, että onnistuin vetämään huiviini aamusumpit juuri tarkalleen ottaen 07:17 mennessä. Äärimmäisen kelloneuroosini tähden saan huuruisia kiksejä aina natsatessani tavoitteissa. Kahvi sen sijaan itsessään ei tuottanut sen suurempia kulinaristisia orgasmeja, sillä kylmäksi väljähtynyt koostumus ja Kainuun tervaa muistuttavat aromit eivät suosineet yläluokkaisia makuhermojani.

Vielä pettymyskahvin maku kidassa läksin perinteisellä Apostolin kyydillä kohti paikallista autokoulua. Siinä kävellessäni toivoin kädet visusti ristissä, että kofeiini virtaisi joutuisammin ränneissäni jotta en simmahtaisi ajotunnilla vallan rattiin. Uskoni Taivaan Isään oli huipussaan, sillä saatoin sen lisäksi vähän toivoa allekirjoittaneelle lisää rahaonnea löydettyäni maasta kolme euroa. Tulin myös pahki taloja ja aitoja kun en väsymyksissäni meinannut pysyä hereillä tai edes pystyssä kun kinttuni sinkoilivat ristiin rastiin kuin vastasyntyneellä beibihevosella ikään. Tai saattoipa olla, että $-kuvat molemmissa talipuolissa sokaisivat eksyneen reitin...

Kyllähän se Boa-käärmeen kusi, yksinkertaistettuna kahvi, palvelikin tehtävänsä. Ruorin takana väijyi nimittäin mummopireissä väpättävä Talidomi niin vireässä olotilassa, että kuvittelin itseni Harry Potteriksi keikkumassa luudan nokassa. Inspiroiduin huispausskabailusta niin paljon, että yllätin itseni polkemassa kahvoja ja vääntelemällä rattia sellaisella levottomuudella, että taisi opettajakin mulkoilla sivukatveesta vakuuttuen meikäläisellä olevan lepakot tapulissa ja seepparinpaperit takataskussa.

Jokseenkin sekavassa mielentilassa onnistuin kutvimaan tieni himaan.

Juuri kun onnistuin karkottamaan repulsiiviset muistikuvat häiriintyneesä ajotunnista, määräsi ystäväni Ilona minut laskemaan takaluukkuni juhlallisesti menopelinsä istuimeen. No enhän minä uskaltanut sanoa ei, sillä yhä rahanahneuksissani uskoin suopeuteni palkittavan ruhtinaallisella rahapotilla auringonlaskuun mennessä.

Kruisailun ja yleisen häröilyn lomassa menimme myös katsomaan pesäpallopeliä. Mieleeni kuitenkin nousivat traumaattiset muistot yhdeksännen luokan pesäpallomatseista, joissa seisoin luuserina takakentillä aivan liian suuri kypärä päässä. Pallot sen kun lentelivät hilseeni yli tai vaihtoehtoisesti osuivat päähäni kraapaisten päänahat mukanaan. Vainoharhaisuuteni yltyi fyysiseksi, ja aloin tuntemaan päässäni raskasta posliinipottaa esittävän kypärämonumentin ja käsissäni hikoilua kuin Nordean pankkirouva yrittäisi nuolla niihin postimerkkejä. Näin ollen Ilona joutui tovin päästä kiikuttamaan poissa tolaltaan olevan vaimokkeensa kotiin.

Illalla vielä vedin sellaisen perusreippaan kävelylenkin ajatuksena poiketa kaupan kautta, mutta päätinkin sijoittaa maasta löytyneet kolme euroa laihaan säästöporsaaseen. Eipä viitsinyt Herra muistaa karitsaansa hienoisella raha-avustuksella edes ehtoohon mennessä...

naama yhä rullalla eeppisestä päivästä.

Päivä 2- eka rakkaus

Ensirakkauteni oli varsin tunteita kuohuttava ja palleja kasvattava kokemus. Havaitsin jo vuosia sitten, että pystyin kyllästymättä viettämään tuntikausia päivässä kuuntelemalla Hänen ääntäänsä, tiirailemalla Hänen kasvonpiirteitään valokuvista ja tuntemaan Häntä ajatellessani oloni hilpeäksi kuin hairahtanut hieho kesälaitumilla. Mikä karju! Sitä tunnetta on vaikea saada minkäänlaiseen perspektiiviin tai edes puettua sanoihin! Olin niin pihkassa, ettei Hänen silmälasikotelonsa puhdistaminen edes ajatuksen tasolla tuntunut vastenmieliseltä aktiviteetilta... Tai kuinka jo pakeneva hiusraja ja orastava pälvikalju eivät voineet lakastuttaa sitä ihanaa tunnetta, joka puristi rinnassa.

No te uteliaat paskiaiset varmaan palatte jo halusta saada kasvot tälle suurelle ensirakkaudelleni?
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
NO MIKKO ALATALO TIETENKIN, MITÄ TE OIKEIN KUVITTELITTE?!

No jopas siinä on Migellä edessä vino pino kyniä! Minkäköhän mahtoi valkata lopulta?

Menikö kukaan edes lankaan, hahhah?

Ei, en ole koskaan ollut palavasti rakastunut Alatalon poikaan. Tätä kyynisyyden marttyyria ette saa lätisemään rakkaudesta vaikka uhkaisitte evätä minulta koko loppuelämäkseni Pirkan kolmioleivät. Voi Pyhä Pietari! Itse asiassa en tiedä mistä kekkaisin nuo kolmioleivät, Pirkan mokomat kun maistuvat ihan Etelä-Korean teollisuuskaasuissa ummehtuneilta räiskäleiltä joiden väliin on liiskattu vähän majoneesia ja kuivista kantapäistä raastettuja kinkkusuikaleita.

Päivä 1- esittele itsesi

Koska masentaa olla kirjoittamatta ja kamera tosiaan epäkunnossa, alan toteuttamaan tällaista blogihaastetta.

Päivä 1 - Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Eläinystäväni
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Ensimmäinen suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 – Viimeinen hetki

28.12.1993 viattomien lasten päivänä (miten niin ironista?) putkahti tähän maailmaan kohtukuonissa vaikeroiva Hilarius-Rotta. Tai no- ehkä tuttavallisemmin meikäläinen. Siitä se rappio sitten alkoikin. Kaverini ovat yhä vakuuttuneita, että hamassa lapsuudessani putosin pää alaspäin vesitornista. Tuo diagnoosi selittäisikin ohimossani tykyttävän mystisen kuhmuran.

Hilarius-Hiiren ja meikäläisen huomattava yhdennäköisyys? Päätä myöten nuoleva liimatukka, eri suuntiin harittavat silmämunat sekä vieno hymy kera massiivisten legohampaiden Alexander Stubbin tapaan.

Ja kieltämättä olen minäkin varttuessani tullut siihen tulokseen, että pakkohan tuohon nuppiin on joutunut iskostua kolhu jos toinenkin. Se selittäisi ainakin tyhjästä tulleet erittäin huonot hyvät ideat, neuroosit, huutonaurukohtaukset ja yleisen epätasapainottomuuden.

Meitsi on siis nykyisin 18-vuotias tylleröinen. Asun surkean asukasluvun saavuttaneessa perähikiässä, jossa kasvaa pahkamäntyjen lisäksi kärsivällisyys. Kärsivällisyys siksi, että joutuu kestämään monia kolhuja ja vastoinkäymisiä vain siksi kun on sattunut syntymään tänne. Mutta ai niin, enhän mä olekaan kärsivällinen. Noh noh, jos kärsivällisyysprosenttini kuuluisi suhteuttaa johonkin määritelmään, se olisi surkea. Surkuhupaisan surkea. Ärsyynnyn jahkailusta, lorvimisesta ja venailusta. Joku voisi kutsua minua siis levottomaksi. En nyt kuitenkaan tarkoita levottomuutta tyyliin "istun himassa ja väpätän vieroitusoireiden kourissa", en suinkaan, vaan sellaista että kun saan jonkun idean, en ajattele sitä liiemmin ja sitten joudunkin tahattomasti ongelmiin, haha!

Jos joku sukulais-Pirkko- tai Jyrki sattuu lukemaan tätä, en tarkoita ongelmilla nyt mitään tyyliin "jouduin linnaan kun anastin postivaunut."

Olen lojaali ja luotettava. Poden myös välillä liikaa empatiaa toisen suruun tai iloon. En jaksa olla katkera ketään kohtaan (koska olen niin laiska etten jaksa edes nostaa lattialta kaukosäädintä), enkä myöskään ole jengille kateellinen negatiivisessa mielessä. En kanna kaunaa, mutta olen kyllä loukattuna pitkävihainen. Voisin haukkua itseäni temperamenttiseksi ja itsepäiseksi! Saatan myös pohtia niin syvällisiä asioita, että ne eivät olisi tulleet kavereilleni mieleenkään. Ehkä minulla on niin kieroutunut mieli, että osaan ottaa kaikki epäperusteelliset pikkuseikat huomioon.

Olen kieroutunut myös selkärankaani myöten. Nytkin selkää pakottaa kun luurankoni on mennyt lieroon.

Minut saa hyvälle tuulelle pikkuasioista. Ja älkää edes toivoko että alan nyt listaamaan tähän niitä kliseitä, jotka te kaikki tiedätte. Sateenjälkeinen aurinko, viesti oikealta henkilöltä, kesäyöt, huurteinen kalja... Ei. Siihen en ala. (Ehkäpä siksi koska olen niin laiska etten ole vieläkään jaksanut nostaa lattialta tuota pirun kaukosäädintä.) Repeilen usein, ja etenkin väärissä tilanteissa. Minut saa raivon partaalle matkiminen ja kopioiminen, (huh!) takinkääntäjät, lavertelijat, epäluotettavat henkilöt sekä muut kusipäät. Kusipäisyys on ihan fine, jos on kusipää hyvällä tavalla. Näytän pyllyä ja keskaria niille, jotka eivät anna minun olla sellainen kuin olen.

No tämä randomkuva nyt ei liity totisesti yhtään mihinkään. Joku pitkäaikainen lukija saattaa kuitenkin hoksata mihin tuo ällötysnestettä sisältävä lasi liittyy. Lopputulos jäi mysteeriksi.

Tykkään musiikista, etenkin vanha 60-80-luvun punk, rock, trash ja metal iskee. Oon aika musikaalinen. Tykkään kans kaljasta ja kesästä. Tykkään halailla. Tykkään heittää läppää ja nauraa huonoille jutuille. Pidän uusiin ihmisiin tutustumisesta. Lista jatkukoot loputtomiin. En pidä maidosta tai hiuksista karjalanpiirakassa. Tämä lista ei-jatkukoot, koska en tahdo ajatella synkkiä asioita.

Synkistely ylipäänsä ei kuulu harrastuksiin. Mukavempaa se on elää hetkessä ja hyväksyä menneisyys sellaisena kuin se on. Katuminen on ajanhukkaa. Toivottavasti minulle urkeaa mieluisa tulevaisuus, tosin mitä sitä vielä murehtimaan kun täytyy tälläkin hetkellä tuskastella että mikä olisi hyvä datausasento.

Kuka ei uskonut että olen täysikäinen, täh täh?!

Olen äärettömän utelias. Kyselen kai liikaa. Ja unohdan kerrotut asiat tuossa tuokiossa. Hajamielisyys on toinen nimeni...

Mulla on nyt allergiakauden tähden aivot lismassa ja juntturassa, joten ne eivät pysty suoltamaan tekstiä. En keksi mitä kertoa. No, oon allerginen monelle asialle. Esimerkiksi koivuille, sinapille ja koirille. Siitä huolimatta kotoo löytyy yks piski. Eiku mitä ihmettä, oikoluin tätä äsken esikatselun kautta ja oon lätissyt ihan saatanasti turhaa paskaa. Ehkä tämä Hilarius lopettaa kuitenkin suosiolla tähän, itsestä puhuminen kun on niin mukavaa, hoohho... Olen vain rehellinen. Ja rehellisyys maan perii! Nimittäin se joka pierua pidättää harrastaa muutakin vilppiä.

Mun vappu on aina vähä myöhäs

20 asiaa jotka ovat ihan OK vappuna;

1. viuhahtaa

2. leikkiä maasta löytyneellä torvella

3. olla köytettynä samaan ketjuun parin ihmisen kanssa

4. muuttaa suunnitelmia 1000000 kertaa

5. leikkiä Katen kanssa hippasta kiasmalla

6. pitkittää vappua viikon mittaiseksi

7. laulaa Pekka Töpöhäntä-veisuja

8. Heittää surkuhupaisaa läppää

9. huutoavautua bussissa

10. juuttua keinuun arsesta

11. hajottaa puhelin

12. ...josta syystä eksyä alvariinsa Helsingin sykkeeseen

13. lainata ystävällisiltä ikäihmisiltä kuvetta

14. unohtaa mitä käsky "hiljaa" tarkoittaa

15. tutustua hirmuisesti uusiin ihmisiin

16. katsoa muumipeikko ja pyrstötähti

17. nauraa kaloille

18. pakottaa Sepe kokkaamaan

19. pitää kaksariperjantai ja posettaa sen mukaisesti kameralle

20. jorata ihkujen kanssa

+ 1; leikkiä Nooran kanssa nenäapinoita.

Vuoden tukkarandom

Voi jumpe. Ei mitään hajua mitä olen sekoillut tekstiasetusten suhteen, mutta yritän nyt saattaa postauksen kunnialla lopetukseen. Vau, se rimmas.

KUVAVIHJE MITÄ TULEVA POSTAUS JOKO A) PITÄÄ SISÄLLÄÄN B) EI PIDÄ SISÄLLÄÄN

Heitetäänpä messiin pari puuduttavaa klisettä, näin alkajaisiksi vaikka "vaihtelu virkistää". Niinpä sitten mielivaltaisissa tarmopuuskissani päätin harjoittaa sisäisiä Saksikäsi Edward-taitojani klippaamalla kuontaloa ketterästi.

Kuvaa alkutilanteesta;

Oh yeah. Tältä sitä näytettiin tovi sitten.

Sitten raajani tekivät jotakin hallitsematonta; tartuin saksiin ja sohin soljuvasti KLIP KLIP KLIP. Ensireaktioni kun katsoin peilistä; Huutonaurua, huutonaurua, huutonaurua. En sietänyt katsoa heijastustani ikkunoista sillä sieltä tuijotti uhanalaista albiinokaniinia muistuttava eliölaji. Noh, nyt sitten sen illan toisen kliseen vuoro, eli yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten...

Jep jep. Näillä mennään. Hetken aikaa naureskeltuani turvalleni nappaisin vähän lisää pituutta...

Havaitsin, että perinteiset Fiskarssit palvelevat paremmin kuin nuo kuvissa esiintyvät hopeaiset sakset, joten viimeistelin niillä mahtavaa masterpieceäni ja lopputulos alkoi näyttämään tältä... ->

MITÄS TE TUUMAATTE UUDESTA STAILISTA?

Myhäilen täällä nyt tyytyväisenä sillä A) en onnistunut taikomaan itselleni kiihottavaa kaljupäälakea kuin Hemulilla ikään B) En myöskään loihtinut itselleni salkkari-seppo-lookkia C) koska en omaa kaljua, säästän aamurutiineissani pitkän minuutin kun ei tarvitse herätä aamulla kiillottamaan sitä raivoisasti kenkäplankilla.

Tasoittelen huomenna etuhetulaa jahka annan niiden ensin asettua yön yli. Tai sitten aamulla itsetuntoni murenee olemattomiin kun havaitsen otsatukan sojottavan kohti Taivaan Isää muistuttaen kuuluisaa Karjala-lippalakkia.

Tää oli muuten elämäni paskin postaus, pointsit siitä.

BACK IN (MONKËY) BUSINESS

Kyl maar on tämänkin plikan aika kuitata itsensä ylös elävien kirjoille ja palautua sorvin ääreen. Vaikka epätoivoisesti yritänkin kyhätä luitani kasaan, pahempaa muumioitumista ei toistaiseksi ole havaittavissa. En siis ole kuollut, yay!

Nyt kun olen todistanut ylösnousemukseni, on vähintäänkin kohtuullista antaa hieman selittelyjä. Uskokaa tai älkää, myös muumioita painavat maanpäälliset elämän realiteetit. Nämä kuolemaakin vavahduttavammat velvoitteet iskevät turpaan kuin Nykäsen Matti Merviä- ja pirun kovaa. Minäkin olen siis saanut kohdata abivuoden kauheudet. Kirjoitukset, autokoulu, jatko-opinnot, lukio yleensä, sellaset jännät tulevaisuussuunnitelmat (;>)... VOI IE! Joko alatte ymmärtämään mistä puhun?

En ole ainoa joka on ollut kadonneena kuin Osama Bin Laden maabunkkerissa. Nimittäin kamerani, joka on ilmeisesti kettuuntunut minulle sen sisältämästä ala-arvoisesta kuvasaldosta. Sitä ei löydy mistään! Leppyisiköhän se, jos antaisin sille pusun linssiin? En tiedä vielä pitäisikö koputella arkun kantta ja vetäytyä jälleen kalman omaksi kunnes kiire laantuu ja kamerahommat sumpliintuu. Lepytykseksi kuitenkin revin teille kuvia joissa muistutan enemmän tai vähemmän haudankaivajaa. Mutta sehän on ihan fine.

Penkkarit oli tuli ja meni. Niin meni se kuuluisa abiristeilykin. Hitsinvitsit oli mukavaa trollailla ihmisiä siellä.

Pileet! Olin koko hiihtoloman Helsingissä.

Ihanainen tilannekuva.

Niin mainitsinko jo siitä haudankaivaja-lookista?

En saanut omista kengistäni vetoketjua kiinni joten lönkytin näillä ylisuurilla kanooteilla ympäri Malmia.

<3

Vähänkö teki kutaa taas kirjoitella. Ah! Ps. En seurustele Pyryn kanssa kun jotkut sitä ed. postauksessa haastelivat. Mutta sitäkin ihkumpi ystävä!