Hell's Kitchen ja muuta mukavaa

Neljän tuhdin illallinen, Leila leipoo (turpaan), Kuppia kumoon, Jyrki Sukula!, Huikea kakkakasa... Siinä potra litanja hitusen muunneltujen ruokateemaisten televisio-ohjelmien nimiä, jollaista oma telkkarisarjani voisi kantaa. Vai miltäs kuulostaisi ihan näin lyhyesti ja ytimekkäästi Gordon Ramsayn pestaama Hell's Kitchen, vapaasti kääntäen Helvetin Keittiö?

Kaikki sai alkunsa, kun S pääsi intistä kolmen viikon jälkeen lomille, ja halusin feikata hyvää vaimoa kokkaamalla tälle lempiruokaansa, lasagnea. Kiljuin riemusta, kun ruoanvalmistus onnistui jopa pelottavankin hyvin. Taputin itseäni olalle ja ylistin ääneen, miten ylivertainen kokki olenkaan. Unohdin tietysti koputtaa puuta, eli päätäni, sillä onnenkiljunta vaihtui tuotapikaa epätoivon rääkymiseksi: kun yritin sysätä lasset uuniin, tajusin, että uudenkarhea uunivuokani ei mahtunutkaan sinne! Ei auttanut muu, kuin nakata se perkele koko komeudessaan melko kyseenalaiseen asentoon:

 Ei, se ei ole vastasynnyttäneen Ritvan käsiin räjähtänyt römpsä. Keittiössäni noudatetaan sellaista ohjenuoraa, että mitä liikuttavampi ulkomuoto, sitä mainiompi maku. Otin kuitenkin kaiken varalta ylös S:n mahdollisen kuolinajan ja viimeiset sanat: "täähän on todella hyvää!", kun hän pontevasti murjaisi lasagnen olevan syömäkelpoista.

Pistäydyttiin myös metkassa musiikkitapahtumassa, jossa esiintyi muun muassa Notkea Rotta. Vaikka en niin kauheasti kyseisestä pändistä välitä, myönnettäkööt, että saattoi tällaisen vanhan raihnaisen akankin jorausjalkaa alkaa vipattamaan sen rytmin ja rytinän tuiskeessa.

En halunnut pitää miestä nälässä, joten solidaarisuuden nimissä uhraudun tarjoamaan sapuskat, ku en kuollaksenikaan olisi suostunut syömään väsäämääni lasagnea (lol, ihme kun S:n ränneissä pihisee vielä henki). Välissä tankattiin siis vähän vegepastaa - ja ei, en aio kattavasta ruoka-aihepiiristä huolimatta ryhtyä ruokabloggaajaksi.

Lopuksi mentiin ihailemaan korkealle hulppeaa Helsinkiä ja samalla havaitsin, että kuva on kirjaimellisesti yhtä tärähtänyt kuin kuvaajansa. Vieläkin kiroan, kun en tajunnut koputtaa kokkailujen ohella puupäätäni, sillä koskaanhan ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa.

KFSDDJFKGHJFGHFKGHKFLDASDÖSADSJAÖ

On ollut hieman kiireistä, ku on täytynyt pitää silmällä yhtä kylään tupsahtanutta naista. Kaikkihan sen nyt tietävät, että kuopiolaiset ovat harvinaisen kyseenalaista sakkia. Hyvä jos puheesta saa selvää, ja ulkonäkökin saattaa pettää: kuka voisi uskoa, että tuo hemaiseva blondi kuorsaa kuin rekkamies? 

Ihan tärähtänyt akka, kuten ne savolaiset noin yleensä.

PUSKAPUSKAPUSKAPUSKAPUSKA

 Nauran perseeni vieläkin irti, ku hoksasin Pyryn näyttävän tuoreessa inttilookissaan aivan Lumikin ja seitsemän kääpiön Vilkkaalta. Alla todistusaineistoa jos ette usko:

 Lumikin katsoneet tietävät, että Vilkas on polvenkorkuinen autistilapsi, joka ei paljoa puhua pukahda. Onneksi Pyry on kuitenkin metrin kaksoisolentoaan pidempi, eikä suinkaan mykkä. Ei ole nimittäin järin tsemppaava ajate, että Vilkkaan kaltainen kääpiölänkisääri palvelisi Suomen puolustusvoimissa.

Tapahtuma oli tosiaan nimeltään Puska, joten nimi jos mikä sai minut suuntaamaan paikanpäälle yhtenä viivana. Ei varmaan ole kellekään jäänyt epäselväksi, että viihdyn hirvikärpästen ja nokkosten riesaamissa paikoissa. Pitihän minun näin ollen päästä teeman mukaisesti oikein kylpemään mäyränpaskassa, muurahaispesissä ja koivupihkassa.

 Alkoi satamaan rankasti ja sen myötä vituttamaan vieläkin rankemmin, sillä ei auttanut muu kuin lähteä kesken ihanan illan kotiin vaihtamaan kuivat releet ylle. Loogisena yksilönä sen sijaan, että olisin muiden tavoin kiiruhtanut pitämään sadetta puun alle, päätin väsätä Alepan muovipussista itselleni sadetakin. Vissiin väärinarvioin kehoni pinta-alan, sillä pussukka suojasi peräti pääni ja hartioiden verran lääniä sateelta. Eipähän kastunut tukka.

Toisaalta oli hyvä lähteä ajoissa kotiin, koska aamulla suuntasimme S:n pikkuveljen rippijuhliin. 

jkjhmflfgkjklsdaljsdkkaösddlöasööjsdg

Olen vihainen.

Vihainen siitä, että voittamaton triomme hajoaa kun pojat kiskovat armeijasaappaat kinttuihinsa ja jättävät minut asemalaiturille heiluttamaan nenäliinaa kuten Titanicin alussa. Olin lapsena todellinen koirafani ja asiaa ei parantanut se, että vanhempani eivät millään taipuneet hankkimaan talouteemme karvojaan ja suolentuotteita matolle, sohvanpäällisiin sekä kaikkiin mahdollisiin nurkkiin päästelevää otusta - nehän haiseekin sateisen lenkin jäljiltä aivan happamalta maidolta! Sydämeni oli särkynyt. Se näkyi konkreettisesti siinä, että aina kun  katselin pentuna Titanicia, minun tuli jokaikinen kerta ulvoa surullisen alkumusiikin tahtiin kuin itkien. Se oli sellaista mielenosoituksellista vinkumista ja salaa toivoin, että keittiössä tai milloin missäkin hääräävät vanhempani olisivat kuulleet dramaattisen koiranitkuperformanssin, ja heltyneet.

Sain loistoidean, että ehkä saan S:n ja P:n nopeammin takaisin intistä, jos huutovollotan pikkuyksiössäni aamusta iltaan kuin ennenvanhaan. Ruikutus ja uikuttaminen ovat yksinkertaisesti parhaimpia tapoja kiristää.

Näiden muistojen verestämänä ja täynnä kiukkua halusimme lasettaa myös muiden ihmisten hermoille melkoisen taakan. Kysymys, mitä siihen tarvitaan? Yksi jättiläiskaljupää, kääpiöblondi ja epämääräinen hippipunkkari. Keräsimme siis jälleen kimpsut ja kampsut mukaan ja menimme jollottamaan kaduille yhtä kuvottavasti kuin minä pienenä Titanicin messissä. Vika vapaa viikonloppu nääs!

Parissa kuvassa oma bleiserini oli vaihtunut Sebastianin puvuntakkiin, siitä nuo karjumaiset olkapäätoppaukset. Olihan heidän ilman muuta vedettävää parhaat päälle ja lähdettävä viskomaan lantteja pelikoneisiin. Voitte vaan kuvitella, ettei sitä voittoa paljoa irronnut... Sen sijaan katusoittaminen kannattaa aina! Samaten se raivoulina, jonka johdosta vuosien päästä kotiutin kuin kotiutinkin ihanan koiranpennun, joka täytti vähän aikaa sitten vuosia.