Muuttokriisiä

Vaikka kärsivällisyyskapasiteettini ei ole edes määrättyyn ikään mennessä osoittanut eheytymisen merkkejä, uskon vakaasti, ettei tällaista raivokarnevaalia kestäisi edes Hong Kongin meditaatiota harjoittavat gurut. Prosessin aikana en ole kainostellut yhtään kirosanojen lausumista, joten suuni on kipeänä paskanmarjoista, hitoista ja saamareista.

Verbaaliset avuni eivät ole ainoat, jotka ovat vaurioituneet tämän stressin ja raivon keskellä -  tuntuu kuin tällä akalla olisi mennyt jako pään sisällä niin sekaisin kuin suinkaan mahdollista. No mikäs tässä väistellessä hyllyiltä putoilevia pahvilootia, edistää reuman huoltamaa Quasimodo-kyttyräselkää kyyristellessä ja kumarrellessa lattianrajassa kuin heimoriittiä suorittaen sekä taistellessa solmuun menneiden sähköjohtojen kanssa, joilla taitaa sokkeloisuudesta päätellen olla justiinsa sopivasti meneillään käärmeiden kuherruskuukausi.

Sellaista se muuttaminen on.

Kolikolla on onneksi aina kääntöpuolensa - mikäs olisikaan sen parempi keino tällaiselle kömpelölle loppakouralle kehittää koordinaatiokykyään kuin heittäytyä nurkkaan suojaan vyöryvien paffilaatikoiden tieltä. Sähköjohtojen ja erilaisten piuhojenkin setviminen menee kuin sudokuhelvetistä, aivan loistavaa aivojumppaa idiooteille siis! Eniten minulle tuottaa iloa kuitenkin tieto siitä, että olen viimein jättämässä tämän kupan kukistaman kyläpahasen taakseni.

Sen lisäksi olen myös henkisesti tsempannut itseäni jättämään jääkaapin tuhdit antimet entiseen elämään. Mutta ei hätää - fiksuna jätkänä olen varautunut kulinaristisiin nautintoihin hemmottelemalla elintasomahaani kotoa hamstratuilla kengänpohjilla, joita mutustaa nälän yllättäessä. Jos oikein hurjalle mielelle satun, voin leipoa hikisistä pohjuksista kiitospäivän piiraan.

Taloudellisesti epävakain terveisin toivottaa tomppeli, joka muuttaa Helsinkiin!

Pissis-parodiaa

Meikäläinen se vaan jaksaa kritisoida Neiked Truuthia: tällä kertaa Pissis... Pirkon muodossa. Mielestäni elämä tulisi ottaa paljon vakavemmin - onhan se nyt tottavie mukavempaa sitten seuraavan milleniumin aikaan chillata  pahasti senilöityneenä pitkittyneessä vaaka-asennossa sairaalavuoteella ja surkutella elämän lyhyyttä. Unelmani olisi viettää elämä nillittämällä naamari nurinperin ja havahtua siihen, että tässähän sitä jo kituutellaan eläkeläissäästöillä ja hamstrataan Valintatalosta Tena Leidejä.  Eikö teistäkin tällainen tosikkolaiffi olisi metkaa?

Sävyero Pirkolla on ainakin kohdillaan
Jos joku kaipaa haastetta, kokeilkaapa meikata ilman kunnon peiliä.

Menestysurani lukiossa

Nyt käsi ylös ne tyypit, jotka uskovat minun erittäneen reilun kolmen vuoden aikana niin paljon tuskanhikeä, että pisaroista voisi muodostua kokonainen puro. Ja tämä puro on muutes mitaltaan vähän useamman kilometrin, sillä se ulottuu takuulla ainakin Karjalaan asti - ja vielä heittämällä takaisin. Toisaalta, mitä sitä suotta nussimaan itseä ja teitä silmään, se tuskan suolaama puro lienee vähintäänkin yhtä megaisa kuin Vienanmeri.

Puhun nyt koettelemuksesta nimeltä lukio. Tuossa opinahjossa koulutetaan "peruskätevistä" kisälleistä Sigmund Freudin kaltaisia suurherroja. Vaikka itsekin olen ihan kehityskelpoinen yksilö, välillä tuntui kuin olisin tuon tuosta kavunnut perse edellä puuhun - niin mönkään asiat tuppasivat menemään. Kyllä meikäläiseltä päätä löytyy, kunnianhimoakin, mutta kärsin kroonisesta "viimetippa"-syndroomasta. Esseet kirjoitettiin viimetingassa ja sitä rataa... Ja onhan se nyt X viiskytkuusmiljoonaa himottavampaa häröillä ystävien kanssa, toisinaan turhan kovaäänisestikin, kuin juosta peräsuoli puoliksi ulkona tunnilta toiselle. Aktiivisuuteni oli huomioitu myös toisaalla, sillä jostakin syystä lunastin oppilaskunnan myöntämät diplomit luokkaa vuoden älämölöt ja vuoden hahahahahahahahah. (?)

Suurinta päänvaivaa minulle tuotti matematiikka. Vaikka kuinka aivorunkkasin ja skarppasin itseäni kyseisen aineen kanssa, niin ei. Jokainen läpäisty koe tuntui yhtä hyvältä kuin eineskylläinen krapulasafka, joten tapahtumaa oli syytä kekkeröidä kuninkaallisin menetelmin. Vielä majesteettisemmalta tuntui, kun kirjoitukset sujuivat omalla mittapuullani oikein mallikkaasti siihen nähden, etten vuosisadan vätyksenä lukenut edes niihin sanaakaan. Olen vähän sellainen sattumansankari, heh.

Enivei, tässä pari viikkoa sitten saattoi sorvin äärellä olla eräs henkilö naama onnesta mutkemmalla kuin Tähkän Laurilla. Olen tuore ylioppilas! Tänään kävin ostamassa yo-lakin, eli lätsän, jota todennäköisesti tulen käyttämään oksennuspottana tulevina vappuina.

Ylioppiluuden ohella minulla puhaltaa muutenkin uudet tuulet. Ensiviikonloppuna elämässäni tapahtuu eräs mieluisa pikkumuutos: osaako kukaan arvata mikä? Vihje: sijaintini tulee olemaan vähemmän parkkamäntyjen ympäröimänä...

Naked Truth vaiko sittenkin Faked Truth

Kukaan, joka yhtään blogimaailmaa seurailee, ei ole voinut välttyä Miss Naturelli-skabalta nimeltä "Naked Truth." Teille joille ajan hermolla pysyminen on yhtä heikkoa kuin maitopurkille, jonka parasta ennen-päiväys on mennyt ohitse jo vuonna viiskytkuus, kyseessä on siis eräänlainen haaste. Haasteen ideana on muistuttaa, että kukin meistä on todella viehkeä ja upea ihan omissa nahoissaan, jotka Jumala on meille armossaan lahjoittanut. Siksi olette saattaneet törmätä blogeissa eräiden kapinallismielisten bloggaajien traumatisoiviin naamakuviin, jossa sama tuttu bloggari on muuttunut huudien kauneimmasta Walking Dead-sarjan haudastanousseeksi zombieksi sitten viimepostauksen! Liekö he ovat saaneet maistaa kuulaa vanhan kunnon parapellumiaseesta, vai mistä tuo kalmankalpea rähjäisyys? Ei, he esiintyvät fotoissa siis meikittä ja täysin luonnollisina. Teille vanhentuneille piimäpurkeille sitten tiedoksi, että edellinen zombievertaukseni oli silkkaa läppää, sillä nuo haasteen oikeaoppisesti tehneet bloggarit jos jotkut ansaitsevat minun rispektini! Mainiota nähdä, kuinka kauniita leidejä niiden kuonakerrosten alta paljastuukaan.

Sitten päästäänkin näihin todellisiin luonnollisuussankareihin, joilla samovaari taitaa keittää vähän muutakin kuin teetä, kun ovat käsittäneet haasteen idean niin paljon päin sitä kuuluisaa.

Kerrataan vielä: ideana on pistää naamastaan (no miksei vaikka alastomasta ruhostaan jos niin mielii) kuva, jossa esiintyy ilman kuvanmuokkausta, meikkiä, clipsuhiustenpidennyksiä jne. Niin se luonto on vaan ihmeellinen, kun kaikesta huolimatta blogeissa törmää näihin apinoihin, jotka uhmaavat luonnonkauneutta pistämällä tiskiin kuvia, jossa heillä on selkeästi päänahkaan nidotut clip on-pidennykset, kun niitä ei kerta irti saa ja naama kuorrutettu itseruskettavalla - koska sitähän ei lasketa meikiksi. Tukka on tupeerattu sexysti pystyyn, ja valaistusta sekä kontrasteja ollaan muutettu niin, että kasvonpiirteet parhaiten tulisivat oikeuksiinsa. Turpa on jynssätty täysin puhtaaksi tärpätillä, mutta siitä huolimatta silmissä kuultavat utuiset ja levinneet ripsivärit rajauksineen kuin pommin jäljiltä - liekö se aiemmin mainittu parapellumi osoittanut lojaaliuttaan heille?

Itse en todellakaan ole yksi heistä, jotka menevät huutelemaan näille hairahtaneille lampaille settiä tyyliin "Ähähähä busteeeeeed, teikäläisellä on valokynää ja ripsväriä!", sillä osaan katsoa asiaa myös siitä perspektiivistä, että ehkä heille äärimmäinen luonnollisuus sallii pienet vilpit, kuten peitevoiteet, itseruskettavat, huulikiillot ja muut "huomaamattomat" meikit.

Vaikka mielestäni koko haaste on kiva muistutus siitä tsemppipaskasta, kuinka kaikki ovat kauniita ja ihania sellaisinaan, ihmettelen suuresti miksi meikittömyydestä tehdään niin yletön haloo. Sehän on yhtä tavallinen asia, kuin aina keskiviikkoisin postiluukusta putkahtava Aku Ankka. Minä kutsun tätä ilmiötä Faked Truthiksi.

Kuvassa J. Tukiainen meikittä