KATUSPURGUT

                                    Ei ole kesää ilman puistoilua kera rakkaiden ihmisten.

Ja kuten kuvista voi päätellä, niin ensiviikolla syödään jotain muutakin kuin makaroonia. Siinä vaiheessa kun perseaukisuus yltää sille tasolle, että tässä taloudessa nautitaan kynsiä ja räkää lounaaksi, ovat lisätienestit paikallaan. Toisinaan pakkaamme siis kitaran, huuliharpun, vahvistimen ja anopin palaset (vitsi) laukkuun, ja lähdemme kuoroilemaan pyhäkouluhengessä. Joillekin hardcore-settimme on liikaa, sillä eräs ilta päädyimme Jimin uuteen Vartijat-sarjaan mesoamisellamme. Mutta mitäs pienistä, sillä yhtenä ehtoonakin tienattiin 90 euroa, joten loppukuun ajan sain leivän päälle pelkän ylähuulen sijasta jopa kinkkua. Siis ihan palvikinkkua, ei pyllyaukisen persenahoista höylättyjä siivuja.

FIILISTELYÄ VAA

Äideillä on tapana opettaa, että jokainen on jossain hyvä. Joku saa tunnustusta sporttisuudestaan, toinen matemaattisista lahjoistaan, kolmas osaa tervata kanootteja. Minä olen hyvä riehumaan ja hankkimaan mustelmia.

 
 
 

COOLI KESÄPÄIVÄ

 
Mä rakastan tätä lippistä enemmän ku makkaraa.

 
Käytiin syömässä ja häpesin kuvata ruoka-annostani. Esitin siis tutkailevani fotoja kamerasta, mutta kirotun "krrttrrsghhhv"-ääni (niin, siis se ääni, mikä tulee ottaessa kuvaa) pilasi ihan kaiken. Vastakkaisessa pöydässä lounastaan nauttinut rouvashenkilö kääntyi katsomaan minua niin bustatun näköisenä, että luultavimmin luuli minun yrittäneen salakuvata häntä.

 
Rumat viikset, joita tuo ketale ei suostu ajamaan kiusallaankaan pois. Säilytän sänkyni alla moottorisahaa. Miksi? No, jonain yönä ne ovat poissa...

 En osannut päättää, olisiko ollut isompi synti jättää syömättä jätskit niin upeana kesäpäivänä, vai pistää blogiin kuva Benkku-Jere-jäätelöpurkista. Tein kompromissin, ja otin kuvan, jossa etiketti on piilotettu nerokkaasti käden alle. Tämä on siis oikeastaan lavastettu kuva, sillä alkuperäisessä versiosssa en ollut koskenutkaan jäätelööni ja B&J-purnukasta pystyi kuka tahansa näkökyvyn omaava erottamaan brändin.
 

 
Minut lahjottiin katsomaan Hobittia. Se edellytti sitä, että jos sattuisin nukahtamaan kesken kaiken, minua ei saisi herättää. Vaikka leffa tarjosikin esteettistä nautintoa maisemiensa puolesta, se oli justiinsa kaikkea sitä, mitä LOTR-elämykseltä odotin. Yhdessä vaiheessa olin varma, että katsoin kelloa viimeksi ainakin puoli tuntia sitten, mutta edellisestä tsekkauksesta olikin vain 7 minuuttia...

 Käytiin keskiyöllä hakemassa vielä "kevyttä iltapalaa". On hyvä, jos mies osaa kokata. Minä en osaa.

Voidaan kai pian osallistua siihen "Rakas, sinusta on tullut pullukka"-formaattiin.

Yks viisaampi idiootti lisää

Melkein aloin huutonauramaan kuultuani, että ystäväni (jota ei ole muutes järjellä pilattu), painaa valkolakin kutreillensa tänäkeväänä. Siinä vaiheessa ei auta muu kuin kiskoa juhlareleet niskaan ja pyyhältää aiheuttamaan yleistä pahennusta tuoreen ylioppilaan sukulaisten ja muun juhlakansan keskuuteen. Oikeastaan en ehtinyt noloilla kauheasti, sillä väijyin vaan ruokapöydän äärellä, ja aina jonkun koettaessa kanssani sosiaalista kanssakäymistä, murisin ja vilautin hameeni alta reiteen teipattua tussariasetta. Toivottavasti jäi kakkua muillekin.

Ilta sujuikin rennosti keskellä liikenneympyrää. Muut lähtivät jatkamaan iltaa baariin, mutta meikäläinen suuntasi ruokaähkyissä suoraan kotiin nukkumaan. Onnea vielä S!

 
 

 
 

Kuvat puhukoot puolestaan

Mieletön kesäpäivä! Se sisältää kavereita, laatutason huumoria, väkijuomaa, Tukiaisia, saksalaisia turisteja, uusia tuttavia ja aamuista facepalmausta.

 
 

 
 

 
 

Metka vapaapäivä

Minulla oli mainio vapaapäivä duunista. Aloitinkin sen relaamalla etupihani kallioilla kera viinilasillisen, hyvän musiikin ja mieluisan kirjan. Mutta rentoiluista viis, päätehtävänäni kun toimi kaikesta huolimatta karkoittaa muut auringonpalvojat apajilta, sillä olin ottanut asiakseni lösötä nurtsilla liian vähissä vaatteissa - neekeröitymisen toivossa. Asetan joka kesä sellaisen tavoitteen, että olisin niin tumma mustaa taustaa vasten, ettei siitä erottuisi kuin vitivalkoiset hampaat. Sääli, että hampaani ovat keltaiset.

Kuten ylemmästä kuvasta voi jotain päätellä, niin kaukaiseksi jäivät nekin rusketushaaveet. Sitten kun punaiseksi kärtsähtänyt roppa ja aaveenvalkoinen naama on muotia niin yeah - meikäläinen on kuumaa tavaraa.

Onneksi turpani alkoi olemaan tuossa tuokiossa paria muulle vartalolle, kun juoksin hiki hatussa ja pää punaisena kuin kommunistinen unelma Klikkaa mua-televisiosarjan kuvauksiin avustajaksi jo toistamiseen. En nyt tiedä tuleeko laajakuvatelkkareihinne minusta niin kauhean imartelevaa kuvaa sillä sen sijaan, että olisin edes yrittänyt edustaa, keskityin vain lappamaan herkullista murkinaa naamaani koska hei, se oli ilmaista!

Mulla oli tosi kunnianhimoiset suunnitelmat lähteä avustamisen jälkeen jatkamaan aurinkokylpemistä mutta hoho, eksyinkin shoppailemaan. Lopulta kiertelin tuskaisena muiden raivotautisten shoppailijanarttujen seassa niin kauan, ettei aurinko enää paistanut ulkona. Ja se juttu jos mikä oli suoraan sieltä, mistä aurinko ei paista. Eli perseestä.

Perseestä on myös se, että kaupoista ei tahdo löytyä mulle sopivia vaatteita. Ei siis kokojen puolesta, vaan makeiden releiden. Jos mun naama vaihtoi väriä punaiseen silloin kun juoksin aiemmin päivällä ympäri Helsinkiä, niin punastun entisestään kun kuvittelen itseni talsimassa kaduilla myötähäpeää herättävissä trendikuteissa.

Toisaalta, en omista minkäänlaista tyylitajua.

Letkeän vapaapäivän kruunaa tietenkin oman luovan puolen toteuttaminen, tälläkertaa maalaamisen muodossa.

Muuttokriisiä

Vaikka kärsivällisyyskapasiteettini ei ole edes määrättyyn ikään mennessä osoittanut eheytymisen merkkejä, uskon vakaasti, ettei tällaista raivokarnevaalia kestäisi edes Hong Kongin meditaatiota harjoittavat gurut. Prosessin aikana en ole kainostellut yhtään kirosanojen lausumista, joten suuni on kipeänä paskanmarjoista, hitoista ja saamareista.

Verbaaliset avuni eivät ole ainoat, jotka ovat vaurioituneet tämän stressin ja raivon keskellä -  tuntuu kuin tällä akalla olisi mennyt jako pään sisällä niin sekaisin kuin suinkaan mahdollista. No mikäs tässä väistellessä hyllyiltä putoilevia pahvilootia, edistää reuman huoltamaa Quasimodo-kyttyräselkää kyyristellessä ja kumarrellessa lattianrajassa kuin heimoriittiä suorittaen sekä taistellessa solmuun menneiden sähköjohtojen kanssa, joilla taitaa sokkeloisuudesta päätellen olla justiinsa sopivasti meneillään käärmeiden kuherruskuukausi.

Sellaista se muuttaminen on.

Kolikolla on onneksi aina kääntöpuolensa - mikäs olisikaan sen parempi keino tällaiselle kömpelölle loppakouralle kehittää koordinaatiokykyään kuin heittäytyä nurkkaan suojaan vyöryvien paffilaatikoiden tieltä. Sähköjohtojen ja erilaisten piuhojenkin setviminen menee kuin sudokuhelvetistä, aivan loistavaa aivojumppaa idiooteille siis! Eniten minulle tuottaa iloa kuitenkin tieto siitä, että olen viimein jättämässä tämän kupan kukistaman kyläpahasen taakseni.

Sen lisäksi olen myös henkisesti tsempannut itseäni jättämään jääkaapin tuhdit antimet entiseen elämään. Mutta ei hätää - fiksuna jätkänä olen varautunut kulinaristisiin nautintoihin hemmottelemalla elintasomahaani kotoa hamstratuilla kengänpohjilla, joita mutustaa nälän yllättäessä. Jos oikein hurjalle mielelle satun, voin leipoa hikisistä pohjuksista kiitospäivän piiraan.

Taloudellisesti epävakain terveisin toivottaa tomppeli, joka muuttaa Helsinkiin!

Pissis-parodiaa

Meikäläinen se vaan jaksaa kritisoida Neiked Truuthia: tällä kertaa Pissis... Pirkon muodossa. Mielestäni elämä tulisi ottaa paljon vakavemmin - onhan se nyt tottavie mukavempaa sitten seuraavan milleniumin aikaan chillata  pahasti senilöityneenä pitkittyneessä vaaka-asennossa sairaalavuoteella ja surkutella elämän lyhyyttä. Unelmani olisi viettää elämä nillittämällä naamari nurinperin ja havahtua siihen, että tässähän sitä jo kituutellaan eläkeläissäästöillä ja hamstrataan Valintatalosta Tena Leidejä.  Eikö teistäkin tällainen tosikkolaiffi olisi metkaa?

Sävyero Pirkolla on ainakin kohdillaan
Jos joku kaipaa haastetta, kokeilkaapa meikata ilman kunnon peiliä.

Menestysurani lukiossa

Nyt käsi ylös ne tyypit, jotka uskovat minun erittäneen reilun kolmen vuoden aikana niin paljon tuskanhikeä, että pisaroista voisi muodostua kokonainen puro. Ja tämä puro on muutes mitaltaan vähän useamman kilometrin, sillä se ulottuu takuulla ainakin Karjalaan asti - ja vielä heittämällä takaisin. Toisaalta, mitä sitä suotta nussimaan itseä ja teitä silmään, se tuskan suolaama puro lienee vähintäänkin yhtä megaisa kuin Vienanmeri.

Puhun nyt koettelemuksesta nimeltä lukio. Tuossa opinahjossa koulutetaan "peruskätevistä" kisälleistä Sigmund Freudin kaltaisia suurherroja. Vaikka itsekin olen ihan kehityskelpoinen yksilö, välillä tuntui kuin olisin tuon tuosta kavunnut perse edellä puuhun - niin mönkään asiat tuppasivat menemään. Kyllä meikäläiseltä päätä löytyy, kunnianhimoakin, mutta kärsin kroonisesta "viimetippa"-syndroomasta. Esseet kirjoitettiin viimetingassa ja sitä rataa... Ja onhan se nyt X viiskytkuusmiljoonaa himottavampaa häröillä ystävien kanssa, toisinaan turhan kovaäänisestikin, kuin juosta peräsuoli puoliksi ulkona tunnilta toiselle. Aktiivisuuteni oli huomioitu myös toisaalla, sillä jostakin syystä lunastin oppilaskunnan myöntämät diplomit luokkaa vuoden älämölöt ja vuoden hahahahahahahahah. (?)

Suurinta päänvaivaa minulle tuotti matematiikka. Vaikka kuinka aivorunkkasin ja skarppasin itseäni kyseisen aineen kanssa, niin ei. Jokainen läpäisty koe tuntui yhtä hyvältä kuin eineskylläinen krapulasafka, joten tapahtumaa oli syytä kekkeröidä kuninkaallisin menetelmin. Vielä majesteettisemmalta tuntui, kun kirjoitukset sujuivat omalla mittapuullani oikein mallikkaasti siihen nähden, etten vuosisadan vätyksenä lukenut edes niihin sanaakaan. Olen vähän sellainen sattumansankari, heh.

Enivei, tässä pari viikkoa sitten saattoi sorvin äärellä olla eräs henkilö naama onnesta mutkemmalla kuin Tähkän Laurilla. Olen tuore ylioppilas! Tänään kävin ostamassa yo-lakin, eli lätsän, jota todennäköisesti tulen käyttämään oksennuspottana tulevina vappuina.

Ylioppiluuden ohella minulla puhaltaa muutenkin uudet tuulet. Ensiviikonloppuna elämässäni tapahtuu eräs mieluisa pikkumuutos: osaako kukaan arvata mikä? Vihje: sijaintini tulee olemaan vähemmän parkkamäntyjen ympäröimänä...

Naked Truth vaiko sittenkin Faked Truth

Kukaan, joka yhtään blogimaailmaa seurailee, ei ole voinut välttyä Miss Naturelli-skabalta nimeltä "Naked Truth." Teille joille ajan hermolla pysyminen on yhtä heikkoa kuin maitopurkille, jonka parasta ennen-päiväys on mennyt ohitse jo vuonna viiskytkuus, kyseessä on siis eräänlainen haaste. Haasteen ideana on muistuttaa, että kukin meistä on todella viehkeä ja upea ihan omissa nahoissaan, jotka Jumala on meille armossaan lahjoittanut. Siksi olette saattaneet törmätä blogeissa eräiden kapinallismielisten bloggaajien traumatisoiviin naamakuviin, jossa sama tuttu bloggari on muuttunut huudien kauneimmasta Walking Dead-sarjan haudastanousseeksi zombieksi sitten viimepostauksen! Liekö he ovat saaneet maistaa kuulaa vanhan kunnon parapellumiaseesta, vai mistä tuo kalmankalpea rähjäisyys? Ei, he esiintyvät fotoissa siis meikittä ja täysin luonnollisina. Teille vanhentuneille piimäpurkeille sitten tiedoksi, että edellinen zombievertaukseni oli silkkaa läppää, sillä nuo haasteen oikeaoppisesti tehneet bloggarit jos jotkut ansaitsevat minun rispektini! Mainiota nähdä, kuinka kauniita leidejä niiden kuonakerrosten alta paljastuukaan.

Sitten päästäänkin näihin todellisiin luonnollisuussankareihin, joilla samovaari taitaa keittää vähän muutakin kuin teetä, kun ovat käsittäneet haasteen idean niin paljon päin sitä kuuluisaa.

Kerrataan vielä: ideana on pistää naamastaan (no miksei vaikka alastomasta ruhostaan jos niin mielii) kuva, jossa esiintyy ilman kuvanmuokkausta, meikkiä, clipsuhiustenpidennyksiä jne. Niin se luonto on vaan ihmeellinen, kun kaikesta huolimatta blogeissa törmää näihin apinoihin, jotka uhmaavat luonnonkauneutta pistämällä tiskiin kuvia, jossa heillä on selkeästi päänahkaan nidotut clip on-pidennykset, kun niitä ei kerta irti saa ja naama kuorrutettu itseruskettavalla - koska sitähän ei lasketa meikiksi. Tukka on tupeerattu sexysti pystyyn, ja valaistusta sekä kontrasteja ollaan muutettu niin, että kasvonpiirteet parhaiten tulisivat oikeuksiinsa. Turpa on jynssätty täysin puhtaaksi tärpätillä, mutta siitä huolimatta silmissä kuultavat utuiset ja levinneet ripsivärit rajauksineen kuin pommin jäljiltä - liekö se aiemmin mainittu parapellumi osoittanut lojaaliuttaan heille?

Itse en todellakaan ole yksi heistä, jotka menevät huutelemaan näille hairahtaneille lampaille settiä tyyliin "Ähähähä busteeeeeed, teikäläisellä on valokynää ja ripsväriä!", sillä osaan katsoa asiaa myös siitä perspektiivistä, että ehkä heille äärimmäinen luonnollisuus sallii pienet vilpit, kuten peitevoiteet, itseruskettavat, huulikiillot ja muut "huomaamattomat" meikit.

Vaikka mielestäni koko haaste on kiva muistutus siitä tsemppipaskasta, kuinka kaikki ovat kauniita ja ihania sellaisinaan, ihmettelen suuresti miksi meikittömyydestä tehdään niin yletön haloo. Sehän on yhtä tavallinen asia, kuin aina keskiviikkoisin postiluukusta putkahtava Aku Ankka. Minä kutsun tätä ilmiötä Faked Truthiksi.

Kuvassa J. Tukiainen meikittä