ALTTARILLE JA SASSIIN

Olin tässä taannoin vierailemassa siskoni ihanissa häissä, joiden jälkimainingeista erityisesti poikaystäväni on saanut kärsiä: vaikka miten olen kieli ruskeana yrittänyt saada hänet suostuteltua saattamaan meikäläisen alttarille, täytynee kai pian siirtyä kirjaimellisesti vähän järeimpiin aseisiin. Kiväärillähän saa tunnetusti ihan kenet haluaa - ainakin ikuisesti hiljaiseksi jos ei muuta. Joten kultsi, tässä on nyt nauru kaukana ja naru sitäkin lähempänä, sillä jos ei pian vaihdeta sormuksia niin löytyyhän tuosta takapihalta taloyhtiön oma lipputankokin.

HELVETIN HYVÄÄ TUURIA

Tässä teille kaksi viimeistä FB-tilapäivitystäni 24 h sisään:

Yöllä ovikelloni soi, ja menin jo suurin piirtein väijymään ovisilmästä mukanani jotain kättä pidempää, kun löysin oven takaa kaksi turkkilaista äijää - mitä helvettiä, enhän minä ollut tilannut pitsaa! Murjaisin uhittelevalla äänellä, että mitä asiaa kaksikolla oli, kun heistä toinen piipitti jotain avaimista. Niinpä tietysti, olin unohtanut avaimen oven ulkopuolelle. Kiitos siis kilttien naapurien, kukaan ei päässyt anastamaan huushollistani kesken yöunieni huikeita arvoesineitä, kuten leivänpaahdinta, jakkaraa tai mikroaaltouunia (ei sillä, eiköhän karuinkin voro lähde lipettiin, kun pimeydestä ilmestyy esiin minun kuolasta kylläinen naama kera vyötäröllä roikkuvien silmäpussien)! Blondin vikaa.

Vaikka epäonni varjostaa minua yhä, olen saanut yllättyä siitä, miten ystävällisiä ihmisiä olen tässä parin päivän sisään kohdannut: poikkesin lenkillä kuvaamaan kasvitieteelliseen puutarhaan söpösiä jänöjusseja, kun minulle tyypilliseen tapaan onnistuin tyrimään kaiken.
Siinä pää puskassa ja perse pitkällä bongasin pupuja, jotka sinkoilivat vinhasti sinne tänne sekoittaen nuppini niin, että taisi ajantajukin kadota siinä hötäkässä kokonaan. Ja koska olen ihkaoikea kalsareita ja kumisaappaita vaaliva juntti keskeltä ei mitään, en todellakaan ollut tietoinen siitä, että kyseisen puiston portit sulkeutuvat kahdeksan jälkeen.
Sovin varmasti mainiosti sinne rusakoiden ja muiden elukoiden sekaan, kun lopulta löysin itseni kalisuttamasta kaltereita kuin Korkeasaaren eläintarhaan teljetty raivotautinen apina ikään. Olin siis lukkojen takana, kännykkä oli tietenkin unohtunut kotiin, ja alkoi olemaan kovin pimeää. Onneksi paikalle sattui äärimmäisen avulias naishenkilö, Maiju, joka soitti puolestani vartijaryhmälle, jotta he tulisivat vapauttamaan minut karanteenista. Jäipä hän vielä kaiken varalta venailemaan kanssani vartijasetiä, jotka näyttivät kaikkea muuta kuin imelää ja maireaa naamaa, kun joutuivat heittämään ylimääräisen työkeikan vuokseni. Ps. tuli surkeita kuvia.

Demonikani kiittää ja kuittaa

YKSITYISKOHTIA MUN KOTIKOLOSTA

Jos joku ihmettelee miksi en kuvannut koko huushollia, syy lienee siinä, että en kuollaksenikaan olisi jaksanut piilottaa nurkista jo Mount Everestin korkuiseksi kirinyttä kaljatölkkikekoa, lakaista räsymattojen alle viittä tonnia kerryttämääni teollisuusjätettä, tai kiikuttaa saranoistaan räjähtävään vaatekaappiini kuteitani, jotka ovat kuin pommin jäljiltä posahtaneet ympäri kämppääni.

Kotini on kaikessa boheemiudessaan vieläkin hitusen keskeneräinen, mutta kyllä minun täällä kelpaa pitää majaa. Mitäs te tykkäätte?

Tsum tsup tsur

 Yritin niin kovasti olla Hipstah, kun mentiin Sepen kanssa etsimään inspiraatiota 11 tapaan millä voidaan pilata meidän avioliitto.

 Kaverin synttäreillä "BAILATTIIN JA AIKA RHAJUSTI!" - tai no, minä olin jälleen kerran linnottautunut pöydän ääreen syömään kakkua. En ole punkea, olen vain yhtä täyteläinen kuin täytekakku.

KatuOnPunkia ei sovi missään nimessä ohittaa.

Myös Sebastian senilöityi ja täytti 20. Hengailen siis elävän fossiilin kanssa tätänykyä.

KRAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA

No onhan tässä vierähtänyt peräti yksi postauksellinen kauhukokkailuistani. Tälläkertaa ruokalistalla komeili (k)riisi. Keittämisen lomassa inspiroiduin kertomaan teille kolmenlaisesta ihmistyypistä:

1. Auli Ainaonnistuva - Auli on jumalasta seuraava, varsinainen yli-ihminen, jolla hommat vaan skulaa aina täydellisesti. Podet huonoa omatuntoa, kun salaa toivoisit, että Auli liukastuisi edes sen yhden ainoan kerran - tai parhaimmassa tapauksessa - saisi lennon ansiosta farkkujensa takalistoon kolmen nyrkin kokoisen reiän ja kaupan päälle pastakattilan päähänsä. No menkööt, hankkisi samassa hötäkässä itselleen vaikka luunmurtuman!

2. Kerttu Keskiverto - Kun kerttu pistää hihansa heilumaan, lopputulos on yhtä tylsä kuin pizzerian veitsisetti. Kaikesta huolimatta Kertulla tuntuu olevan homma hanskassa, ja pesti kuin pesti hoidetaan kunnialla loppuun, aina keskinkertaisesti. Kertulla ei räisky, ei koskaan, ei edes rasva kattilassa. Tätä ihmislajia todennäköisimmin kadehdit, mikäli kuulut ihmistyyppiin 3 (alempana kuvaus).

3. Erno epäonnistuja - Eli yhtä kuin minä. Siis täydellinen luuseri, aikaansaamaton vätys, kurja imbesilli... Tunnetaan siitä, että on köökin puolella täysin epäonnistunut ressukka, jonka kokkailujen loppuunsaattaminen ilman palokuntaa on yhtä epätodennäköistä kuin marsilaiset tuolla jossakin. Ernoja ei kukaan kadehdi, mutta säälitaputuksia selkään ansaitaan niin paljon, että selkärankani on taipunut vuosien saatossa messevälle mutkalle.

Koska koko keittiö haisi samalta kuin uunissani oltaisiin ruskistettu puolitusinaa juutalaista ja pari muuta "vääräoppista", oli meikäläisen pakko hommata pöytään jotain freshimpää sapuskaa. Salaattia kiitos. Kyllä kelpaa!

 Auschwitz-tunnelmat eivät jääneet ainoastaan keittiöön, sillä ulkona hengaillessa tuntui, kuin itse olisin ollut polttokrematoriossa. Niin paljon aurinko on meitä hellinyt. Ja kyllä muuten kelpaa taas, en valita!

Hell's Kitchen ja muuta mukavaa

Neljän tuhdin illallinen, Leila leipoo (turpaan), Kuppia kumoon, Jyrki Sukula!, Huikea kakkakasa... Siinä potra litanja hitusen muunneltujen ruokateemaisten televisio-ohjelmien nimiä, jollaista oma telkkarisarjani voisi kantaa. Vai miltäs kuulostaisi ihan näin lyhyesti ja ytimekkäästi Gordon Ramsayn pestaama Hell's Kitchen, vapaasti kääntäen Helvetin Keittiö?

Kaikki sai alkunsa, kun S pääsi intistä kolmen viikon jälkeen lomille, ja halusin feikata hyvää vaimoa kokkaamalla tälle lempiruokaansa, lasagnea. Kiljuin riemusta, kun ruoanvalmistus onnistui jopa pelottavankin hyvin. Taputin itseäni olalle ja ylistin ääneen, miten ylivertainen kokki olenkaan. Unohdin tietysti koputtaa puuta, eli päätäni, sillä onnenkiljunta vaihtui tuotapikaa epätoivon rääkymiseksi: kun yritin sysätä lasset uuniin, tajusin, että uudenkarhea uunivuokani ei mahtunutkaan sinne! Ei auttanut muu, kuin nakata se perkele koko komeudessaan melko kyseenalaiseen asentoon:

 Ei, se ei ole vastasynnyttäneen Ritvan käsiin räjähtänyt römpsä. Keittiössäni noudatetaan sellaista ohjenuoraa, että mitä liikuttavampi ulkomuoto, sitä mainiompi maku. Otin kuitenkin kaiken varalta ylös S:n mahdollisen kuolinajan ja viimeiset sanat: "täähän on todella hyvää!", kun hän pontevasti murjaisi lasagnen olevan syömäkelpoista.

Pistäydyttiin myös metkassa musiikkitapahtumassa, jossa esiintyi muun muassa Notkea Rotta. Vaikka en niin kauheasti kyseisestä pändistä välitä, myönnettäkööt, että saattoi tällaisen vanhan raihnaisen akankin jorausjalkaa alkaa vipattamaan sen rytmin ja rytinän tuiskeessa.

En halunnut pitää miestä nälässä, joten solidaarisuuden nimissä uhraudun tarjoamaan sapuskat, ku en kuollaksenikaan olisi suostunut syömään väsäämääni lasagnea (lol, ihme kun S:n ränneissä pihisee vielä henki). Välissä tankattiin siis vähän vegepastaa - ja ei, en aio kattavasta ruoka-aihepiiristä huolimatta ryhtyä ruokabloggaajaksi.

Lopuksi mentiin ihailemaan korkealle hulppeaa Helsinkiä ja samalla havaitsin, että kuva on kirjaimellisesti yhtä tärähtänyt kuin kuvaajansa. Vieläkin kiroan, kun en tajunnut koputtaa kokkailujen ohella puupäätäni, sillä koskaanhan ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa.