EEPPINEN REISSU

Koska minun ja Sebastianin järjenkulku on yhtä epävakaata kuin Suomen kesäkelit, päädyimme Provinssirockin sijasta extempore-matkalle Tallinnaan.

Matka alkoikin teemaan mukaisesti taloudellisesti epävakaissa tunnelmissa, sillä vasta terminaalissa huomasin, että palkka ei ollutkaan vielä tullut tilille. Kiitos tästä Osuuspankki, vastedes vannon kautta kiven ja kannon nuolevani persettäsi samanlaisella nöyryydellä kuin keräilypostimerkkejä.

Ja ennen kuin laivaan päästiin, löysin itseni nuoleskelemasta myös vartijoiden ahtereita, koska totta kai jouduimme ainoina jonosta heidän syynättäväkseen. Olihan se vähän kuumottavaa, kun kundit tivasivat laukustani löytyneestä "patruunasta" ja "tappovälineestä". Itse en ainakaan näe luotikaulakorussa mitään epäilyttävää, mutta sen toisen välineen, eli huuliharpun ahdistelun ymmärrän tottavie. Se, joka joutuu harpunsoittoani kuulemaan, ei vaan voi selvitä siitä hengissä...

 

Minä ja S ei olla yksinkertaisia paitsi aivotoiminnaltamme, vaan myös safkamaun suhteen. Mitä simppelimpää, sen parempaa. Viime reissullamme tuli nautittua kaniinia ja mustekalaa lisukkeineen, joten uskalsin salaisen hipihiljaa ehdottaa, että syötäiskö tällä kertaa jotain vähemmän fiiniä. Onneksi se kävi.

Illan rientoihin en uskaltanut ottaa kameraa mukaan, sillä A) aamulla kuvien selailu olisi ollut itsetunnon murskaavaa B) Olisin 50 % todennäköisyydellä onnistunut hajottamaan sen kuten puhelimeni C) Joku olisi 50% todennäköisyydellä anastanut kameran, ja nähnyt ne itsetunnon murskaavat kuvat. En voisi ikinä antaa itselleni anteeksi tietoa siitä, että jollakin on hallussa jorailukuvia minusta. En ole kauhean kuvauksellinen ihminen. Kamera sai siis suosiolla jäädä hotellihuoneeseen lepäilemään.

 Muistatte varmaan tämän kärpäsen näköisen naisen pari postausta taaksepäin. Myönnän tunteneeni pakokauhua tajutessani, että hän sattui olemaan samaan aikaan Tallinnassa meidän kanssa, eri matkalla vain. Toivuttuani syvimmästä sokista käsitin, että hänestä ei pääse eroon edes eri mantereella. Niinpä saimme onneksemme vaihdettua minun ja S:n laivamatkan siten, että seilasimme kotimatkan samassa paatissa tuon irvokkaan leidini kanssa.

Matkan päätteeksi meitä alkoi vähän hävettämään suomijunttiutemme, joten lähdimme hakemaan eksotiikkaa kiinalaisesta ravintolasta. Tultiin taas salaisesti, hipihiljaa siihen yhteisymmärrykseen, että on se peruspannupitsa vaan parasta.

RADIOAALLON KESÄKONSERTTI

 Meillä oli sattumalta aika yhtenäinen pukukoodi: armeijakuosi. Siinä missä tyttöleffojen lortot valitsevat päivän teemaksi pinkin asun, me hiippaillaan kurkkusalaattioksennuksen sävyissä. Melkein yököttää!

 Huomatkaa, miten jengi on kaikonnut mun ympäriltä. Saattaa johtua siitä, että valittelin suurieleisesti kamuille kuinka pian lentää salee laatta (juu, inspiroiduin liikaa tuosta oksennuskuosista). Ei muuten oksettanut oikeasti, se oli vain oiva keino saada hyvä näköyhteys lavalle!

 J. Karjalanpiirakka eiku Karjalainen

 Kaikki lapset ovat tervetulleita istahtamaan Pyry-sedän polvelle.

Ihana-ihana-ihana Joni, jonka intti tulee viikon päästä päätökseen. Ajattelin ihan kiusalla valmistaa tälle hernesoppaa mahanpainikkeeksi ikään kuin snadina vittuiluna.

Lopuksi menimme ilahduttamaan naapureita omalla konsertillamme. Heillä on vissiin aika omintakeinen määritelmä laatumusiikille, sillä illan päätökseksi poliisit tulivat korjaamaan meidät mukaansa. Hupsista.

Päivän kysymyksiä kerrakseen

1. Onko järkeä mennä solariumarkkuun fiilistelemään kuolemaa?
No ei vissiin, kunhan perhanasti saa pintaan brunaa.
Riskit jäävät järjenjuoksun myötä unholaan
kun viikatemies korjaa moiset bimbot mukanaan.

2. Kuinka mansikoista voidaan pyytää niin suolaista hintaa
etenkin, kun tämä akka on tällähetkellä täysin PEEAA.
Mistä lähtien marjat ovat olleet vain herrojen herkkua - ei muuta kuin kuluttajaviranomaisille vihaista terkkua!

3. Miksi metrossa juuri minun viereeni istahtaa kaatopaikalla majaa pitävä nainen
on ainakin haju kuoleman kanssa samankaltainen.
Mikäs siinä melkein pyörtymäisillään on matkustaa
kun neidon kainaloista alkaa rankkitynnyri tuoksahtaa.

4. "Eihän piilorasva voi tehdä miehestä lihavaa? Pitsan päälle siis lisää nautaa, sikaa, potkaa, silavaa!
Suotta sitä näännyttämään itseä kasvisfalafelilla
ämmienhän hommaa se on polttaa tavaraa lanteilta kuntosalilla."

.

LA-LA-LA-LAUANTAI

 
 Päätin kerrankin panostaa kihartamalla fledani. Normaalisti kun annan liimalettini vain roikkua, eikun siis sojottaa mielipuolisesti pystyyn, ihan miten lystää. Tukkarutiineihini kuuluu peseminen aina jouluisin ja helluntaisin, harjaaminen silloin, kun satun muistamaan. Tukkani kerää kiitettävästi takkuja, luteita ja irtoroskia, kuten pullon etikettejä. Tästä syystä myös linnut erehtyvät pesimäaikaan rakentamaan pääni päälle kotia.

 Puistoonhan se reitti tietysti vei. Perseeni painaumajälki nurmikossa tulee varmasti olemaan jonain päivänä historiallinen muistonähtävyys, tai esimerkiksi pyhiinvaelluskohtaamispaikka. Ja jos ei tule olemaan, toimii se ainakin kätevänä ansana tai kuolonloukkuna. En toivo pahimmille vihollisillenikaan saatika viattomille rusakoille niin tuskaista kuolemaa, sillä pudotus on varmasti kuolettava.

 
 
 Mietittiin muijien kanssa, että pitäis varmaan perustaa inttileskihengessä kitaraleskiryhmä. Siellä missä kitara, siellä miehet. Ja siinä vaiheessa ei heru huomiota, vaikka heiluttelisin lihojani seksikkäästi ukkelin naaman edessä tai alkaisin esittämään sirkusakrobatiaa.

 

 
 Ilta päättyi PRKL-klubiin, jossa pääsin esittämään kädenvääntötaitojani. Joudun shoppailemaan XL-kokoa, sillä mahtava hauikseni ei mahdu joka-matin puseroihin. Olenko maininnut, että olen kova liioittelemaan? Todellisuudessahan se olin minä, joka vinkui jokaisen erän jälkeen, että milloin kätemme eivät olleet tasoissa, milloin pöytä oli liian hutera, milloin matsi muuten vaan epäreilu...

OO LAS PALMAS, OO LAS PALMAS

Päivä 17 – Mieleisin muistoni

16-vuotiaana päässäni ei liikkunut mikään muu kuin silmät. Kun kuulin, että kesätyöni reilun kahden kuukauden ajan Espanjan Las Palmasissa oli sinetöity, pakkasin kimpsutkampsut mukaan ja lähdin kohti uusia seikkailuja täynnä uhmaa ja tarmoa. Ainut lupaus minkä tein äidille oli, etten kuole reissun aikana, enkä varsinkaan hanki tatuointia.

Ja koska kyseessä on minä - epäonnistujien lordi, tunareiden ruhtinas - kaikki meni alusta alkaen päin sanonko mitä.

Lähdin reissuun suoraan festareilta, ja tästä syystä ääneni oli kadonnut kokonaan. Jouduin siis kommunikoimaan ikään kuin amatöörien viittomakielellä, joten ikuiseksi mysteeriksi jäi, mitähän herra Kööpenhaminan välilaskulla luuli minun tarkoittavan, kun auliisti yritin kysyä kelloa. Hän nimittäin suuttui silmittömästi, suorastaan raivosi minulle sylkitipat pärskyen viiksien välistä. Ja koska telttailu ei ole välttämättä se hygieenisin asumismuoto, haisin paskalta.

Luurini taisi potea pee äm äs-oireita, kun kerta irtisanoutui toimimasta jo Helsinki-Vantaan lentokentällä. Puhelimen hajoaminenkin jäi täydeksi mysteeriksi. Kärsin myös ilmakuoppien vuoksi matkapahoinvoinnista, minkä takia arviolta viisi minuuttia sitten nauttimani lentokoneruokien kuningas, eli eineskinkkukiusaus ei enää muistuttanutkaan homo sapiensille soveltuvaa ravintoa, vaan pikemminkin lihamyllyn läpi survottua teurasjätettä, jota oli nyt levinnyt paitsi Helpot ristikot-lehteni päälle, myös viereisille penkeille. Oksennus ei lentänyt suoranaisesti kaaressa, joten henkilövahingoilta onneksi vältyttiin. Minä haisin vielä enemmän paskalta.

Nyt se paras osuus; sen lisäksi että lento oli 3,5 tuntia myöhässä, kruunasi tämän surkuhupaisan matkan se, että matkalaukkuni oli kadonnut teille tuntemattomille (tämä seikka ei tosin jäänyt mysteeritapaukseksi, sillä myöhemmin kävi ilmi, että kapsäkki oli piipahtanut Afrikassa asti). Käytännössähän siis ainut omaisuuteni puolentoista viikon ajan oli passi, hammasharja, rikkinäinen puhelin ja lompakko. Ai niin, ja se ristikkolehti, jonka sanoista ei tahtonut saada enää selvää, sillä oksennus oli käpristänyt paperin samankaltaiseksi kuin seniilipapan ihon.

Kehnosta alusta huolimatta vietin ikimuistoiset kaksi kuukautta hiekkarannoilla, ja ammennan itseeni vieläkin voimaa tuosta kokemuksesta. Suosittelen kaikille, jotka ovat vähemmän tyriä kuin minä. Matkailu avartaa.

 


 
 
 

Viimeinen kuva viittaa siihen, kuinka turmiollista oli jakaa kämppä parhaimmillaan 7 miespuolisen kämppiksen kanssa. Mielelläni olisin laittanut kuvia puiden sijasta ihmisistäkin, mutta koska en voi olla 100 % varma julkaisuluvasta(kelposuudesta), enkä etenkään tahdo terveysviranomaisten pääsevän noiden sottapyttyjen jäljille, koin parhaaksi liiskata suosiolla vain maisemakuvia. Ehkei tuo haalittu roskakasa nyt niin nätti maisema ole, mutta menkööt. Salaa toivon, että 4D:n himohamstraajien tuotantoporukka bongaisi tämän postauksen ja tarjoaisi minulle sotkun aiheuttajien nimiä vastaan sievoisen summan rahaa.

Hengissä selvisin, mutta palasin kotiin tatuoituna.