TUSKA TULE JO!

Niin se vaan on että taas on vierähtänyt vuosi tuosta barbaarien juoppojuhlasta- siksi tehdäänkin pikainen katsaus viimetuskaan! Mielelläni olisin tehnyt syvällisen ja laajankin postauksen tuosta yhdestä elämäni kohokohdasta, aika ei vain tälläkertaa anna periksi. Ja koska itse festarien yksi kuumottavimmista kohokohdista ovat bajamajat, jaan oman henkilökohtaisen kauhukokemukseni moisesta. Jotkut ovatkin saattaneet kuulla tarinan, mutta kertaus on opintojen äiti eiksni?

Epäilemättä maailman komein teltta- ei suotta herättänyt muissa leireilijöissä hilpeyttä. Telttailua to-su.

Kun nautinnollisen tyytyväinen virne turvassa pääsin istumaan tähän jättimäiseen paskalootaan, havaitsin että lukko oli murjoutunut rikki. Koska rakkoni oli räjähtämäisillään ja urea lensi melkein jo lahkeesta ulos lailla vamppisadettimen, otin tietoisen riskin ja päätin jäädä kaikesta huolimatta sisälle. Siispä asioidessani pidin oven kahvasta rystyset krampaten jotta kukaan ei pääsisi kesken kaiken sisälle.

Valahdin kuitenkin maidonkalpeaksi kun kuulin ulkopuolelta levottoman känniläisen urputusta kun tämä hamuili ovenkahvaa. Paskahalvauksissani vedin toisen kantturan oven eteen ja toisella kintulla yritin ottaa tukipintaa lattiasta jotta en kaatuisi kumoon tuonne ammottavaan paskarööriin. Revin ovenkahvaa kaikilla voimillani kiinni, kännisedän taistellessa vinhasti vastaan. 

Olin paniikinomaisesti juuttunut ahteri huussiin kiinni kuin rälläkkä sianpyllyyn, niin että raajat retkottivat eri suuntiin ja kankkuni pakeni jo säiliön syvyyksiin lujaa vauhtia. Herra Koskenkorva raivostui entisestään kun ei saanut ovea auki, ja tämä alkoi rynkyttämään ovea niin että tovin luulin minun ja bajamajan vyöryvän kirkonmäkeä alas mielipuolen lailla. Tämä massiivinen paskasäiliö tärisi ja heilui jo niin vimmatusti että olin melkoisen varma että paskat lentävät saumojen välistä ulos. Onnistuin kuitenkin pakenemaan nurkkaan ketarat edelleen revähtäneinä kuin ukrainalaisella akrobaatilla. 

Hörp hörp

Kun musiikki hetkeksi taukosi huusin keuhkoni perukoilta ääni karheana että "TÄMÄ ON VARATTU SAAATANAAAAAAA!!" Sitten vekslaaminen lakkasi. Mr. Kossu pyyteli vuolaasti anteeksi ja minä yritin tasata hengitystäni kuin rauhoitettu supikoira. Tapahtuneesta väristen oioin nikamani ja rymysin ulos koirankopista samalla voimalla kuin oletin minun valuvan sekuntina minä hyvänä bajamajoineen kukkuloita alas kilpaa auringonlaskun kanssa...

Nähkäämme joskus hamassa tulevaisuudessa. En tiedä koska palaan, todennäköisesti ma-ke. Harmi kun postauksesta tuli näin tynkä, kerrottavaa kun olisi piisannut ties miten paljon. Palaillaan!